Mejäkauden alku

Nonniin, elikkäs 26.4. aloitin Saagan kanssa tämän vuoden mejäkauden. Kävin ihan itsekseni tekemässä noin 300 metriä pitkän jäljen kahdella makauksella. Heti koiran saatua jäljestysvaljaat päälle, alkoi pieni (innostus)vinkuminen ja nenän nuuhkuttelu. Kyseisen jäljen ajamisesta ei oikeastaan ole mitään erityistä sanottavaa: Saaga jäljesti 20 minuuttia vanhan (tai oikeastaan nuoren) jäljen koko ajan täysin jäljen päällä kuitenkin merkkaamatta makauksia. Sorkan kuitenkin omi saman tien löydettyään sen. 

Jälki oli koemuotoinen ja sen jäljestämiseen meni
alle neljä minuuttia, sillä kuvassa näkyvä lukema
sisältää myös kävelyn autolta jäljen alkuun.

Tällaisessa ihan easybeasy maastossa käytiin kausi avaamassa.

Kaato...

...joka omitaan.

Tältä näyttää itseensä tyytyväinen koira. 

Viime sunnuntaina, eli 3.5., kävimme Marin kanssa tekemässä molemmille koirille koemittaiset ja -muotoiset jäljet. Maasto oli aikamoista risukkoa sekä pientä harjua. Tuuli oli melko kova, minkä huomasi siitä, että molemmat koirat kulkivat noin kymmenen metriä jäljen sivussa. Saaga jäljesti hyvin omista sohelluksistani huolimatta. Ensimmäinen makaus ohitettiin oikaisemalla kulma ja toinen makaus lenkitettiin etsien jäljen jatko. Kaato oli vähän mäen takana ja Saaga käveli ensin sen ohi, mutta tuli sitten takaisin omimaan sen. Suoritus oli kokonaisuudessaan "ihan ok". 

Seuraavana keskiviikkona olin avustamassa Pohjois-Karjalan Noutajakoirayhdistyksen mejä-toimikunnan järjestämällä mejäkurssilla (olen ko. toimikunnassa, joten kurssilla avustaminen on myös minun heiniä). Olin lupautunut jäljestämään Saagan kanssa näytösjäljen, jotta kurssilaiset saisivat käsityksen jäljestämisestä. Eipä käynyt silloin sunnuntaina mielessä, että oltiin lupauduttu keskiviikoksi jäljestämään, ei nimittäin ollut kovin hyvä idis. Metsässä meitä odotti aiemmin päivällä tehty noin 300 metriä pitkä jälki kahdella makauksella. 

Sanon kyllä suoraan, ettei Saagan suoritus ollut parasta laatuaan. Jo alussa tuntui, ettei koiralla ollut innostusta samalla tavalla kuin aina ennen. En tiedä jännittikö koiraa takana mukana kävelevä ihmislauma (mitä epäilen kyllä) vai oliko se vielä niin poikki sunnuntaisesta treenistä. Niin tai näin, mutta Saaga harhaili jäljen molemmin puolin tehden monen monta tarkistuslenkkiä. Lisäksi ennen toista makausta se yritti monta kertaa lähteä rinteeseen jonkun hajun perään, josta sai ilmavainun (tätä vähän ihmettelin, koska yleensä se ei todellakaan halua verijäljeltä lähteä minnekään, vaikka hetkellisesti haistaisikin jotain muuta). Lopulta kuitenkin päädyttiin takaisin jäljelle ja vaivoin sorkkakin löytyi. Koira otti sen heti suuhunsa. 

Meidän kurssin "vetäjä" (onhan meitä useita, mutta hän on toimikunnan puheenjohtaja, pääasiassa pomona kurssillakin) huomasi, että pidän liinaa hieman liian löysällä kun koira jäljestää. Minun pitäisi tavallaan tukea koiraa liinan päässä, jolloin koiran olisi ehkä helpompi pysyä jäljellä. Käy järkeen, ja ensi kerralla kokeilen kikkaa, jos siihen mahdollisuuden saan. Aikaisemmin ei ole tullut vastaavaa kehitystarvetta, sillä Saagalla on aina ollut niin paljon vauhtia, että sitä on saanut hidastaa kädet rakkuloilla, jolloin liina tukee koiraa automaattisesti. No mutta, katsellaan ja yritetään muistaa tämä hyvä vinkki. Etenkin mie olen tässä lajissa vielä sen verran aloittelija, että miulla on vielä NIIIN paljon opittavaa, joten kaikki vinkit ja kehitysideat otan kyllä vastaan.

On takapakista aina jotain hyötyäkin. Opin nimittäin monta asiaa esimerkiksi siitä, kuinka koiran motivaatio ja jäljestysinnostus saadaan ylläpidettyä. 

1. Pidä jäljestysharjoitusten välissä (tällä koiralla) ainakin se viikko taukoa, jopa reilusti enemmän. (Viime vuonna ennen kokeita meillä taisi olla melkein kaksi viikkoa, ettei tehty yhtäkään jälkeä)
2. Älä treenaa koemittaista jälkeä. Treenatessa riittää muutaman sadan metrin jälki. 
3. Jos koira ei vedä, huolehdi siitä että olet tarpeeksi etäällä koirasta ja tuet koiraa liinan avulla (=liina ei saa olla löysällä). 

Haluan loppuun korostaa, että en syytä koiraa mistään. Paljon mokasin itse ja virheistäni opin. Täytyy muistaa, että myös keliolosuhteet eivät olleet meidän näytösjäljellä helpommat mahdolliset, sillä tuuli oli aika kova.

Niin tai näin, takapakki kuuluu lajiin kuin lajiin, ja se on otettava pystypäin vastaan. Yleensä myös peiliin katsominen auttaa, nimittäin sieltä se vika usein löytyy. Epäonnistumisiin voi vaikuttaa niin moni asia, että turhaan oikeastaan alkaa selittelemään tai jossittelemaan. Mahdolliset virheet on kuitenkin käytävä läpi, että niistä voi oppia jotain tulevaisuutta varten. Sitä paitsi se kasvattaa luonnetta ja lisää kokemusta.

Kyllä se siitä! 

- Leena 

Meni miten meni, yhtä murunen se on aina.