Saaga alias Google

Saaga on saanut lisänimen liittyen sen metsästysharrastukseen: Google eli hakukone. Nimi on oikeastaan appiukon omalle koiralleen keksimä, mutta Joni käyttää nimeä Saagallakin. Kuten tällaisilla lisänimillä yleensä on tapana, on myös tässä tapauksessa sillä jokin tarina. 

Viime syksy oli ensimmäinen, jolloin Saaga oli metsällä mukana tositoimissa. Jo tuolloin päivittelin blogissa, että hakuetäisyyttä tulisi saada lisää. Tämän kesän räkättijahdin myötä Saaga on saanut luottamusta itseään sekä ohjaajaa (Jonia) kohtaan, minkä johdosta myös hakuetäisyys on lisääntynyt huomattavasti. Haastavissa olosuhteissa Saaga on myös oppinut kiitettävästi käyttämään nenäänsä ja hyödyntämään ilmavainua riistaa etsiessä. Onpa sillä vielä kolmaskin piirre, jota (tällä erittäin vähäisellä kokemuksellani) arvostan työkoirassa: periksiantamattomuus. Nämä piirteet ovat Saagan valttikortteja ja niiden yhdistämisellä se on kehittänyt itselleen erittäin tarkan ja varman työskentelytavan. Saagalta ei toistaiseksi ole jäänyt yhtään ammuttua riistaa löytämättä. 

Nyt lentää kyllä kaaaakana...

Saalisposeerauksia. Minuu vähän harmittaa, kun nää metällä oletut kuvat on
niin huonolaatuisia. Mutta Joni on lähes aina metällä yksin ja ainoana kuvaus-
laitteena on puhelin. Mutta kuulunee asiaan.

Viime viikolla Saaga sai Jonilta erittäin suurta kiitosta osoitettuaan taitonsa haavoittuneen vesilinnun etsimisessä. Lintu oli saanut hieman huonon osuman ja tippui maahan haavakkona, jonka jälkeen lähti karkuteille jalan. Saaga laitettiin hakuun ja se heti löysi ja merkkasi paikan, johon lintu oli tippunut (kyllä se sorsien tippumispaikat merkkaa, mutta ei voi merkata verijäljellä makauksia, ärrrrr.....). Saaga jäljesti lintua siksak -tyylillä jäljen päällä lähes 400 metrin matkan odottaen välillä Jonia. Lopulta koira tuli haavakkosorsa suussa Jonin luo, juuri ajoissa ennen asutusalueen alkamista. 

Ettei nyt kuitenkaan menisi liian kehumiseksi, on edelleen tiettyjä asioita, joihin Saagan kanssa työskennellessä tulee kiinnittää huomiota. Saaga on tuonut sorsat ja muut noutoesineet viime aikoina käteen saakka hyvin. Nyt se kuitenkin on taas vähän alkanut omimaan riistaa ja lähtisi mieluummin pienelle lenkille riista suussa, kuin toisi sitä ihan ohjaajalle saakka. Tänään kiinnitin asiaan huomiota, kun kävin lenkillä heittelemässä sille tennispalloa. Tein noutoharjoituksia siten, että koiran tuodessa noutoesinettä pidän kädet sivuilla auki ja saatan ottaa muutaman askeleen taaksepäin, että koiralla olisi pienenpi kynnys tulla ohjaajan luokse asti. Joka kerta otin vähemmän askeleita ja "pienensin" asentoani ja seisoin lopulta ihan tavallisesti koiran tuodessa noutoesineen. 

Tennispalloa heitellessäni kertasin myös vähän malttia. Saaga innostuu tennispalloista aina kauheasti. Ehkä on niin kivaa, kun pallo lentää mailalla lyötynä niin kauas. Nyt kuitenkin otin Saagan sivulle paikalleen, heitin pallon ja olevinaan löin sitä. Aluksihan Saaga harhautui joka kerta ja lähti noutamaan palloa, joka ei edes oikeasti lentänyt. Muutaman harjoituksen jälkeen se totteli paikka -käskyä ja odotti niin kauan, että sai luvan lähteä noutamaan. Palkinnoksi sitten höntsäpalloiltiin harjoitusten välissä. 

Nyt olen jo höpöttänyt niin paljon, että taidan laittaa kuvia vähän tekstin väliin ja jatkaa juttua ensi kerralla. Muistakaa, että nää on ihan täysin miun omia pohdintoja ja teen tuon koiran kanssa asiat sillä tavoin, että se oppii. Miulla ei todellakaan ole kauheasti vielä tietotaitoa ja haluaisinkin joskus käydä jonkun viisaamman opeissa. Luulen kuitenkin tän lajin olevan sellainen, että siitä voi aina oppia jotain uutta. En tiedä, onko meidän taktiikat oikeita vai vääriä, mutta onko sillä väliä, jos lopputulos on sama? 

Alla vielä muitakin kuvia viime ajoilta.

Näihin kuviin ja tunnelmiin!

- Leena

"HÄH?"

Koirapuistoilua. Kuvassa nuori Berninajokoira Peter ja blogissakin aikaisemmin
esiintynyt meidän naapurissa asuva Corgi Topi.

Missä häntä, siellä Saaga.

Tassut.